Koronan aika mielenterveyskuntoutujan silmin

Katsoin hallituksen tiedotustilaisuuden, jossa kerrottiin ensimmäisistä rajoituksista, purskahdin yllättäen itkuun. Tuli epäuskoinen olo – aivan kuin olisin ollut avustajana scifi-elokuvassa, jossa tappajavirus lopulta tuhoaa koko ihmiskunnan. Masentuneena minulla oli useita harhaluuloja – lääkärit olivat valelääkäreitä ja potilaat olivat valepotilaita, jotka olivat kaikki liittoutuneeet minua vastaan. En luottanut edes läheisiini, hekin olivat samassa juonessa. Kelloja siirrettiin minulta salaa ja tietokoneen näppäinten järjestystä muutettiin. Jopa Kehäradan rakennustyömaa oli pelkkää lavastusta, joka oli järjestetty minua varten.

Vaikeaan masennukseen liittyy usein psykoottisia oireita ja monen sairastuneen mielessä tämä poikkeustilanne saattaa paisua ja saada jättimäiset, pelottavat mittasuhteet. Toivon, etteivät vaikeasti masentuneet ole yksin ja että heillä on hoitosuhde. Sellaisista ajatuksista ja oireista ei kukaan pääse yksin yli – silta voi olla pitkä, mutta se johtaa lopulta turvalliselle puolelle, terveyteen.

Onneksi en ole kotona yksin, vaan minulla on seurana avomieheni ja kaksi suloista kissaa. Mieheni valitettavasti lomautettiin, mutta onneksi sain osa-aikaisen työpaikan Kukunorista palkkatuen turvin, joten selviydymme näistä ajoista taloudellisesti. Mieheni katsoo ja lukee kaiken koronasta ja sen aiheuttamasta tilanteesta meillä ja muualla. Uskon, että se on hänen selviytymiskeinonsa tässä huolestuttavassa poikkeustilanteessa.

Etätyötä on jatkunut pari viikkoa, mutta jo nyt ikävöin työkavereita, sitä leppoisaa yhteisöä, joka meillä toimistolla on. Pidämme etäkokouksia, mutta ne eivät ole sama juttu… Ikävöin jopa kaupassa käyntiä ja kahvin keittämistä tapaamisiin, joita ei toistaiseksi järjestetä. Ja ennen kaikkea kotona on tylsää. Ymmärrän, että rajoitukset ovat välttämättömiä ja noudatan niitä, mutta minkäpä sitä ahdistukselleen voi. Lempiharrastukseni – kirpputoreilla kiertely ja karaokelaulaminen eivät nyt onnistu. Voin tietysti lauleskella kotona, mutta ei se tunnu samalta ilman yleisöä. En koskaan pelaa tietokonepelejä, mutta nyt olen pelannut muutaman kerran pasianssia läppärillä. Ja virkkaan siskolleni säärystimiä, jotka eivät tosin näytä kovin hyvältä…

Koko ajan ei jaksa tuijottaa telkkaria tai lukea ja jostakin syystä kävelylenkitkin tuntuvat tylsiltä. Kuulostan varmaankin tosi itsekkäältä, koska en ole poikkeustilanteessa yksin ja “yhdessähän tästä selvitään”. Minullahan on kuitenkin asiat hyvin enkä ole yksin kotona. Mutta yksi suuri pelko minulla on: että ahdistun ja masennun, sairastun enkä pääse enää sängystä ylös. Se pelko kurkkii nurkan takana aina, mutta nyt se tuntuu tavallista suuremmalta. Ahdistus purkautuu öisin pahoina painajaisina, jotka jäävät usein painamaan mieltä vielä päivälläkin.

Yritän pitää rutiineista kiinni: herätys soimaan, aamukahvi, kävelylenkit ja yhteydenpito ystäviin. Oloni on selvästi synkempi kuin normaalisti, mutta se lienee tuttua näinä aikoina niillekin, joilla ei ole mielenterveysongelmia. Onneksi on kevät – lisääntyvä valo ja lämpenevä sää kutsuvat ulkoilemaan ja odottamaan kesää. Toivottavasti silloin epidemia on jo laantunut ja voimme vähitellen jatkaa normaalia elämää. Siihen asti voin vain toivoa jokaiselle jaksamista. Jos mieli on musta, etkä yksin jaksa, niin Mieli ry:n sivuilta löytyy kriisipuhelimen ja chatin yhteystiedot: https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua

Susanna Kaste
Toimistosihteeri
Kukunori ry