Jalkapallostadion kuvattuna ylhäältä. Paljon ihmisiä seuraamassa peliä.

Puolijumalia ja pullakahveja

Kukunorin Kävelyfutis-hankkeen lajipäällikkö muistelee kesäistä matkaansa tädin luokse joskus kauan sitten.

On aurinkoinen kesäkuun päivä vuonna -94, kun perheemme harmaa Nissan Sunny kaartaa tätini takapihalle. Olemme matkustaneet Helsingistä Kuopioon. Jostain kumman syystä auto ei ole tällä kertaa hajonnut matkalla. Juuri kun olemme saapumassa parkkipaikalle, miesääni radiossa kertoo jotain, jota en aivan kykene ymmärtämään. Kysyn asiasta isältäni. Hän selittää parhaansa mukaan niin, että 7-vuotias, vasta hiljattain jalkapalloon rakastunut pikkupoika ymmärtäisi. Diego Maradona on kärynnyt dopingista. En pysty käsittämään, saati hyväksymään kuulemaani. En ymmärtänyt tuolloin vielä paljoa jalkapallosta tai elämästä. Sen kuitenkin jo tiesin, että Maradona oli jotain elämää suurempaa.

Viime viikolla jalkapalloilevaa maailmaa kohtasi suru-uutinen, kun Diego Maradona menehtyi sydänkohtaukseen 60 vuoden iässä. Kun kuulin Maradonan kuolemasta, muisto dopingkärystä nousi mieleeni kuin tyhjästä. Se on ehkä varhaisin omien pelikokemusten ulkopuolinen jalkapalloon liittyvä muistoni. Ja kuten aina, tuolloinkaan ei ollut kyse vain jalkapallosta. Yhdistän tuohon muistoon ensimmäiset oivallukseni siitä, että ihailluimmatkaan, puolijumalan asemaan kohotetut sankarit eivät ole täydellisiä. Hekin sortuvat virheisiin, heilläkin on inhimillisiä heikkouksia.

Maradona eli vaiherikkaan ja värikkään elämän, jonka aikana hän sekä kosketti taivasta että vieraili säännöllisesti vähintään helvetin 4. piirillä saakka. Maradonalla oli Napolin vuosista lähtien päihdeongelma, jonka kanssa hän kamppaili läpi elämänsä. Hän itse totesi: ”Olen ollut, olen ja tulen aina olemaan addikti. Ihminen, jolla on joskus ollut päihdeongelma, joutuu kamppailemaan joka päivä.” Myös Maradonan mielenterveys oli kovalla koetuksella läpi uran ja sen jälkeen. Oli kuitenkin yksi paikka, johon Maradona saattoi palata kerta toisensa jälkeen ja olla vapaa muun elämän murheista. Tuohon paikkaan pääsemiseksi riitti pallo.

Jalkapallokenttä on turvapaikka, jossa voi kokea suuria tunteita

Jalkapallokenttä on turvapaikka, joka on hieman muusta maailmasta irrallaan. Jalkapallokentän rajat ovat toisen todellisuuden rajat. Kalkkiviivojen sisäpuolella on mahdollista kokea ja tuntea jotain sellaista, mitä emme muualla saa kokea. Suuria tunteita hyvässä ja pahassa, onnistumisia ja epäonnistumisia, välitöntä yhteyttä toisiin ihmisiin turvallisesti noiden valkoisten rajojen huomassa.

Jalkapallo on kaunis peli. Osa sen kauneutta on, että ei tarvitse olla lähellekään yhtä taitava kuin Maradona päästäkseen osalliseksi siitä universaalista ilosta, jota pallo, nurmikenttä ja pelikaverit voivat tuoda. Tämän hankkeen aikana olen saanut lukuisat kerrat olla todistamassa sitä, kuinka kävellenkin pelaamalla tuo sama ilo, jonka Maradonankin pelaamisessa saattoi nähdä, on läsnä myös meidän kuolevaisten peleissä.

Tuona kesäkuisena päivänä, kun kuulin Maradonan kärynneen dopingista, jotain särkyi. Tätini luona syöty pulla kuitenkin helpotti jo huomattavasti tuskaa. Kun pullan ja pakollisen kuulumisten vaihdon jälkeen pääsin veljeni kanssa pihanurmelle potkimaan palloa, olin jo unohtanut koko asian.

”Kun pääsee kentälle, elämä väistyy. Ongelmat kaikkoavat. Kaikki katoaa.”

– Diego Maradona

Terveyttä ja rauhallista joulun odotusta kaikille toivottaen,
Aapo Kotkavuori