Kulttuuripajamalli suljetussa vankilassa – osallisuuden mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia

Toiminnalliseen vertaistukeen pohjaava kulttuuripajamalli on ollut käytössä mielenterveyskentällä yli kymmenen vuoden ajan. Kukunorin Kulttuurikongi-hanke otti aimo harppauksen uuteen suuntaan lähtiessään soveltamaan mallia vankilaympäristöön. Tavoitteena oli vahvistaa vankien osallisuutta vertaistoiminnan kautta. Toteutuksen lähtökohtana on ollut vertaisohjaajakoulutus, joka antaa vangille perusvalmiudet toiminnallisten vertaisryhmien suunnitteluun ja ohjaamiseen tarpeenmukaisen tuen avulla.

Tutkija Outi Hietalan tutkimusraportti “Kulttuurikongi-tutkimus kehittämistyön tukena vankilassa” (2019-20) valmistui heinäkuun alussa. Siinä tarkastellaan Kulttuurikongin pilottia, jossa toteutettiin vertaisohjaajakoulutus kymmenelle vangille suljetussa vankilassa. Tutkimuksen tuloksia hyödynnetään soveltuvilta osin hanketyössä. Kursivoidut tekstit ovat lainauksia Hietalan tutkimusraportista.

“Osallisuuteen liittyvässä keskustelussa pidetään tärkeänä tarjota huonossa asemassa oleville mahdollisuus osallistumiseen, mielekkääseen toimintaan ja olemiseen, jossa jokainen pystyy olemaan hyödyksi tai tekemään hyvää jollekin (Sen 2009). Tämäntyyppisen osallisuuden voisi toivoa toteutuvan myös vankiloissa, mikäli tarkoituksena on edistää vankien paluuta yhteiskuntaan.”

Vertaisohjaajakoulutuksesta kiinnostuneita vankeja ei ollut vaikea löytää. Moni heistä kertoi kaivanneensa juuri tällaista toimintaa suljettuun vankilaan. Motivoivana tekijänä oli oman osaamisen hyödyntäminen koko ympäröivää yhteisöä hyödyntävällä tavalla. Esiin nousi toive, että voisi olla osaltaan kehittämässä ns. vapaa-ajan ja erityisesti iltatoiminnan sisältöjä. Sellissä “makuuttamista” toivottiin vähennettävän. Ideoita löytyi mm liikuntaa, kokkausta, kädentaitoja ja musiikkia hyödyntäviin ryhmiin liittyen.

Haaveista haasteisiin

Erityisluonteensa vuoksi suljettu vankila on toimintaympäristönä erityisen haastava. Mitään täysin varmaa ei voi vankilaympäristössä oikeastaan koskaan luvata toteutuvan, koska “mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma”. Nopeatkin muutokset ovat aina mahdollisia. Ison laitoksen aikataulussa toistuvat tietyt arkirutiinit, eikä niitä ole yksinkertaista säätää. Siirtymät vaativat henkilökuntaa, sillä valvonnan työ on aina taattava. Henkilöstön määrä ja vuorotyöjärjestelyt vaikuttavat kokonaisuuteen. Talon ulkopuolisten henkilöiden vapaata liikkumista ei voi sallia. Moni toiminta vaatii tiloja ja välineistöä, joihin sisältyy riskejä, jotka on ennakoitava. Osallisuuden toteutustavat ovat rajallisia, joskus ne voivat olla mahdottomat tai vain näennäiset.

Pilotin ajankohdalle osui monta perustavanlaatuista muutosta, mm käytäntöjä turvallisuusselvitysten kanssa muutettiin ja yhteistyö SPR:n vankilavierailijoiden kanssa ei ottanut tuulta alleen. Tutkimuksen aloitus viivästyi siinä määrin, että vertaisohjaajakoulutus ehti loppua ennen kuin sitä päästiin aloittamaan. Tämä vaikutti osaltaan tutkimuksen toteutustapaan ja laajuuteen.

Muuttuvat tilanteet näyttäytyvät eri suunnista kokiessa kovin eri tavoin. Tutkimuksessa näitä näkökulmia kerättiin kolmesta eri suunnasta – vangeilta, henkilöstöltä ja johdolta. Tutkimus nosti esiin etenemisen esteitä ja millaisia tulkintoja tilanteista tehtiin eri näkökulmista käsin.

Turvallisuus on asia, josta vankilassa ei voi tinkiä, joten se on ymmärrettävästi usein myös seikka, joka hidastaa asioiden etenemistä tai estää jopa kokonaan niiden toteutumista. Joskus asioiden etenemisen hitaus voi tuntua kohtuuttomalta. Tällöin on hyvä muistaa, että isot laivat kääntyvät hitaasti. Joskus ne eivät käänny lainkaan.

Jonkun asian muutosvalmius ei ole ajankohtaan nähden aina oikea, vaikka periaatteessa idea olisikin toimiva, jos se toisessa sopivammassa ajankohdassa pääsisi toteutumaan. Ilmiön voi todeta yksilöllisessä kuntoutusprosessissakin; oikea-aikainen interventio on olennainen tekijä sen onnistumiselle. Sama tosiasia toimii hanketyössä, varsinkin kun tehdään asioita “toisten tontilla”, ulkopuolisina toimijoina. Tutkimuksessa nousi esiin yhteisen suunnittelun ja kehittämisen tärkeys talon henkilökunnan kanssa jo hankkeen suunnitteluvaiheessa, jotta toiminnan reunaehdot olisivat kaikille selkeät. Tätä samaa aihetta käsiteltiin keväämmällä Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksen (RSKK) seminaarissa.

Rako muurissa

“Katsotaan, katsotaan”

Moni asia onnistui vertaisohjaajakouluksen pilotoinnissa, mutta moni asia jäi tyystin toteuttamattakin. Toiminnalliset vertaisryhmät jäivät suunnitteluasteelle, eivätkä vertaisohjaajat päässeet kokeilemaan suunnittelemansa toiminnallisen ryhmän ohjaamista käytännössä. Ilmakitaran soittaminen ei tokikaan ole sama asia kuin oikean kitaran soittaminen, vaikka hauskaa kai sekin johonkin rajaan asti voi olla. Se koettiin varsin turhauttavana.

“Vangit korostivat haastatteluissa tarvetta päästä vaikuttamaan ja tekemään aloitteita esimerkiksi Kulttuurikongi-tyyppisen tai jonkun muun mielekkään toiminnan suhteen, mutta aivan yhtä painokkaasti he toivat esiin tähän liittyvät rajoitukset ja näköalattomuuden. Aloitteiden tekemisen koettiin yleensä johtaneen ”katellaan”-tilanteeseen, jossa oli turha odottaa mitään itselle tärkeää tapahtuvaksi.”

Mitä tästä kaikesta voi oppia, käyttää hyödyksi tai tehdä toisin? Hankalinta oli hanketyöntekijän näkökulmasta hyväksyä se, että luotiin vankilassa oleville ihmisille odotuksia ja toiveita, jonkinlaisia utopistisia unelmia uusista mahdollisuuksista, joita ei sittemmin (vielä ainakaan) voitu toteuttaa.

“Seurantahaastattelussa tämä tuli esiin toistuvana puheena siitä, miten vankilassa kaikkien vangeille tärkeiden asioiden hautautuminen tai raukeaminen on todennäköisempää, kuin niiden sujuva eteneminen:
No eihän meillä oo vielä yhtään toimivaa ryhmää, ja kaikilla oli tää hyvinki pitkälti tiedossa. Nyt oli hyvä kuitenki tää lähtökohta ja yritys (Vangin yksilöhaastattelu/V2)
Vanki3: Just näin miten nyt tapahtu, se on ihan normaalia. Kyllähän sitä osas jo silloin (koulutuksen alussa) uumoilla, ettei tosta tuu mitään. Kyl se oli odotettavissa.”

Merkityksellisten kohtaamisten ketjuja

Tavoitteena on ollut vaikuttaa toiminnan kautta niin nykyhetkeen kuin tulevaisuuteen, vahvistaa toimintaan osallistuvien vankien positiivisia valmiuksia ja voimavaroja, joita yhteiskuntaan ja vapauteen siirtyessään jokainen yksilö tarvitsee. Isoja asioita, jotka toteutuakseen vaativat paljon pieniä tekoja, merkityksellisten kohtaamisten ketjuja.

Työ on kesken, sitä tulee jatkaa sinnikkäästi ja määrätietoisesti. On opittava, mitä tulisi tehdä tulevaisuudessa toisin, kun tällä toimintakentällä hanketyötä tehdään. Tiedon jakaminen auttaa meitä kaikkia ja erityisesti sitä kohderyhmää, jonka hyvinvointia halutaan edistää.

“Kulttuurikongin vertaisohjaajakoulutukseen osallistumisen koettiin tuoneen vankila-arjen tylsyyteen sekä rutiinien puristukseen tervetullutta vaihtelua. Jo se, että pääsi liikkumaan vankilan sisällä tavallisuudesta poikkeaviin tiloihin sekä tekemään niissä jotain uutta ja konkreettista, tuntui tärkeältä. Kaikki haastatellut vangit korostivat, että koulutukseen osallistuminen olikin helpottanut vankeuden suorittamista. Sen koettiin mm. lievittäneen vankeusajan synnyttämää turhautumista ja toivottomuutta.”

Pilotin myötä saatiin arvokasta tietoa vertaisohjaajakoulutuksen toimivuudesta ja kehittämishaasteista. Toisena hankkeen toimintavuonna vaihdoimme toimintaympäristöä suljetusta vankilasta avolaitokseen. Olemme hyödyntäneet suljetusta vankilasta kertynyttä kokemusta ja tietoa.

Välitilinpäätöksen aika

On pohdittava, voiko hankkeen elinkaari olla kokonaisuudessaan tämän kaltaisessa toimintaympäristössä liian lyhyt? On syytä asetella tavoitteet suhteessa hankkeen kestoon. On epärealistista saavuttaa vastauksia esimerkiksi työllistymismahdollisuuksien paranemisen suhteen, jos kohderyhmänä on pitkää tuomiotaan suljetussa laitoksessa suorittava henkilö tai yhteistyön keston ollessa muutaman kuukauden mittainen.

Onko juurruttaminen täysin utopistinen termi? Ehditäänkö hankkeen aikana saada tarpeeksi näyttöä idean toimivuudesta? Jos toiminta tehdään liian erillään muusta laitoksen arjesta, eikä sen aktiiviseen edistämiseen pysty osallistumaan kukaan talon henkilökunnasta, toiminnan juurtuminen on epärealistista hankkeen loputtua.

Ei ole itsetarkoitus, että toimintamalli jatkossa toteutuu kuten hankkeen aikana toimitaan, mutta on hyvä havaita, mitkä asiat olisivat toimivia ja kehittäisivät rangaistusajan toiminnallista sisältöä laitoksen strategian mukaiseen suuntaan. Joskus esteenä voivat olla myös perinteiset asenteet, jotka määrittelevät tapaa tehdä työtä ja vuorovaikutustilanteita.

Kuinka saamme osoitettua toiminnan asettuvan sulavasti olemassa oleviin strategiaan ja arvoihin? Tavoittelemme samaa päämäärää. Rikosseuraamuslaitoksen arvojen ja strategian mukaisesti hankkeen on pyrittävä myötävaikuttamaan uusintarikollisuuden vähentämiseen ja rikollisuutta ylläpitävän syrjäytymiskehityksen katkaisemiseen. Uskomme ihmisen mahdollisuuksiin muuttua ja kasvaa. Sitoudumme ihmisarvon kunnioittamiseen ja oikeudenmukaisuuteen.

Hanketyö mahdollistaa kokeiluja, joita ns perustyössä ei ole mahdollista tehdä rajallisten resurssien vuoksi. Jos kokeilu toimii, se voi muuttaa pysyvästikin perustehtävän tekemistä tulevaisuudessa.

Koen, että tehtyäni työtä mielenterveyskentällä kulttuuripajamallin mukaisesti – en näe ns. perinteisempää tapaa (ammattihenkilö perinteisessä ohjaajan roolissa, asiakkaat ryhmien osallistujina) ryhmien pitämiseen enää juurikaan mielekkäänä. Osallistava asiakkaiden kanssa tehtävää yhteistyötä hyödyntävä työote tekee toiminnasta jokaiselle asianosaiselle motivoivampaa. Se ei vähennä työn määrää. Se muuttaa tapaa tehdä sitä. Se muuttaa vuorovaikutuksen laatua. Se tuo tietoa luontevasti. Se monipuolistaa sisältöjä helposti. Se vahvistaa positiivisia toiminnallisia rooleja. Se hioo valmiuksia ja parantaa toimintakykyä. Se orientoi tulevaisuuteen.

Ei lopeteta unelmointia

Yllätyksiltä ei vältytty pilotissa, eikä hankkeen toisenakaan toimintavuonna, jolloin siirryttiin erilaiseen toimintaympäristöön, avolaitokseen. Tämän vuoden yllätyksenä iskenyt pandemia taisi yllättää kyllä kaikki.

Avolaitoksessa moni asia on sujunut kitkattomammin kuin pilotissamme suljetussa vankilassa. Suljetussa vankilassakin toimintamalli soveltuu käytettäväksi – mutta toiminnallisen sisällön onnistuminen reunaehtoineen on tärkeää varmistaa jo koulutuksen alkaessa, jotta epärealistisia odotuksia ei synnytetä ja pettymyksiä liiaksi aiheuteta. Vertaisohjaajakoulutuksen paketointi tiiviiseen pakettiin, yksilöllinen vertaisohjaus ja yhteistyöhön sitoutuneet yhteistyötahot ovat olennaisia.

Mahdollisuus unelmoida vahvistaa ihmisen hyvinvointia. Jos alkaa kokea sen turhana ja toivottomana, ollaan syvällä epätoivon ja katkeruuden kuilussa. Haaveet voivat olla haasteellisia. Osallisuuden kokemus, saati osallisuuden aito toteutuminen, ovat paljolti vielä tulevaisuuden haaveita suljetun laitoksen maailmassa. Vaikutusmahdollisuuksien lisääntyminen voisi parhaimmillaan lisätä sitoutumista omaan rangaistusajan suunnitelmaan.

Merkityksellisten tekojen unelmointi – ja erityisesti niiden toteutus – on paras korjaussarja ihmisyyteen. Aitoa osallisuutta mielekkään toiminnan kautta toteuttaen, turvallisuudesta tinkimättä, siitä unelmoi edelleen

HeidiK.

Kirjoittaja työskentelee Kulttuurikongissa