Blogi: Miten sosiaalinen liikunta toimii etänä vai toimiiko?

Keväällä voimaan astuneet koronakriisin tuomat kokoontumisrajoitukset ajoivat sosiaali- ja terveysalan järjestöt Internetiin pohtimaan, kuinka perinteistä kohtaamistyötä tehdään netissä. Pian – muun yhteiskunnan esimerkkiä seuraten – yleishyödylliset organisaatiot ympäri Suomen tarjosivat ”kätevästi vain yhden klikkauksen päässä” olevia webinaareja, koulutuksia ja virtuaalisia olohuoneita asiakkailleen.

”Tarvitset ainoastaan älylaitteen ja internet-yhteyden.” Kankeiksi ja hitaiksi syytettyjä järjestöjä on syytä kehua nopeasta mukautumiskyvystä sellaisen kriisin edessä, jonka useimmat meistä kohtaavat vain kerran elämässään. Koronan ensimmäisen aallon ja jonkinlaisen latenssivaiheen jälkeen olemme sukeltamassa kiihtyvällä vauhdilla kohti toista aaltoa, ja epänormaali onkin yhä edelleen uusi normaali. Etäelämä siis jatkuu tavalla tai toisella, mutta löytävätkö järjestöjen asiakkaat nettiin siirtyneen toiminnan vai messutaanko Zoom- tai Teams-pohjaisissa tapaamisissa tyhjille chat-huoneille samalla vaikuttavista tuloksista rahoittajille raportoiden?

Kokoontumisrajoitukset tyhjensivät futiskentät

Kävelyfutishankkeen osalta koronan tuomat kokoontumisrajoitukset tyhjensivät kentän kirjaimellisesti. Hankkeen toiminnan keskiössä kun on matalan kynnyksen sosiaalisen liikunnan mahdollistaminen päihde- ja mielenterveystoipujille. Kun maaliskuu tuli ja tyhjensi kalentereistamme suunnitellut turnaukset, leirit, koulutukset ja pelitapahtumat, jäimme hankkeena pohtimaan korvaavia tapoja kävelyfutiksen tuomien psyykkisten, fyysisten ja sosiaalisten hyötyjen levittämiseksi ja ylläpitämiseksi. Toimistolla lentelivät ilmoille omat ja muiden ajatukset etänä tapahtuvista lajikoulutuksista, infotilaisuuksista, virtuaalisista harjoituksista, etäpeleistä. Osa ideoista päätyi roskakoriin juuri niin vikkelään kuin niiden ehkä oli syytäkin, osa taas siirtyi kokeiluun. Kevään ja syksyn mittaan tarjosimme etäkoulutuksia – niitä, joihin pääsee kätevästi yhdellä klikkauksella – ajatellen, että vaikka pelaaminen ei onnistukaan, niin onnistumme pitämään ihmisten mielenkiintoa yllä sen ohikiitävän ajan, jonka korona elämäämme rajoittaisi.

Tulokset kertoivat muuta. Kävelyfutistoiminnassa mukana olevat ihmiset kertoivat etänä järjestettävien tilaisuuksien olevan se vähiten tärkeä ja mieluisa osa hankkeen toiminnasta. Tärkeimmiksi asioiksi kohosivat odotetusti turnaukset, harjoitukset ja paikan päällä tapahtuvat koulutukset ja infotilaisuudet. Toisin sanoen: kävelyfutista on kiva pelata. Siitä puhuminen webbikameran ja tietokoneen mikrofonin välityksellä ei sen sijaan edistä hyvinvointia tai luo tunnetta yhteisestä harrastuksesta. Etätapahtumiin tiensä löysivät lähinnä järjestöalan työntekijät, mutta kävelyfutiksen pelaajakunta, joista suuri osa on iäkkäämpiä miehiä, eivät ole kokemustemme valossa ehtineet koronan ajaman digiloikan kyytiin.

Kohderyhmän erityisyys näkyy laajemminkin hankeviestintää miettiessä. Kun kävelyfutishanke alkoi kolme vuotta sitten, muodostui viestinnälliseksi kärjeksemme jotakuinkin sellainen ajatus, että ”siellä somessa pitää näkyä ja isosti”. Jonkin ajan kuluttua pysähdyimme kuitenkin tarkastelemaan asiaa hieman analyyttisemmin ja totesimme, että sosiaalisen median kanavat ovat toimiva tapa tavoittaa järjestöalan ammattilaisia ja asiantuntijoita, mutta pelaajille asti tieto ei kiirinyt sitä kautta. Hyvin rakennettu pohja ja tietoisuus hankkeen olemassaolosta on luonnollisesti tärkeää, mutta lopulta tärkeimmiksi viestintävälineiksi ovat muodostuneet puhelin ja oma auto tai junaliput.

Etä ei korvaa livenä tapahtuvaa vuorovaikutusta

Yle uutisoi huhtikuussa, kuinka koronakriisi mutkistaa entisestään jo valmiiksi heikoimmassa asemassa olevien avun saantia. Jutussa haastateltu Roni Koukkari kertoo, kuinka puhelinsoitto tai etätapaamiset eivät korvaa sosiaalista kontaktia ja kasvokkain puhumista. Arjen henkireiäksi Koukkari kertoo myös päivittäiset tapaamiset sosiaalisen kuntoutuksen päivätoiminnassa.

Kävelyfutis ei luonnollisestikaan vertaudu akuuttivaiheen mielenterveysapuun, mutta Koukkarin mainitsemat asiat sosiaalisista kontakteista ja päivittäisistä rutiineista mielekkään asian ympärillä ovat tunnistettavissa myös hankkeemme toiminnassa. Kävelyfutiksen vahvuuksia ovat lajin helppous ja soveltuvuus kaikille, ilmaiset harjoitusvuorot, joihin voi osallistua ilman ennakkoilmoittautumista, poistuminen sairaus- ja ongelmakeskeisyydestä sekä upea harrastajaporukka. Näiden ominaisuuksien sovittaminen digimuotoon, joka edellyttää etukäteisilmoittautumisia, älylaitteiden omistamista ja uskallusta asettaa itsensä jokaisen osallistujan eteen töllisteltäväksi, vesittävät pahimmassa tapauksessa osallistujan innostuksen.

Kaiken toiminnan siirtyessä digitaaliseen muotoon onkin siis hyvä pysähtyä miettimään, palvelevatko etänä järjestettävät ohjelmat tarkoitusta, vai onko toiminnan ainoa tarkoitus osoittaa aktiivisuutta rahoittajan suuntaan tuloksista piittaamatta?